Whippetit petaa

Miltä näyttää työpäivän jälkeen kun kaksi whippettiä yrittää kaivautua lämpimään? Tältä.

On ne kyllä semmoisia. Joskus jopa sängyn lakanat on pyörinyt lattioilla asti, ja peittoja löytyy toiselta puolen huonetta. :D

Niin vuosi vaihtui

No niin, ensimmäistä kertaa Kiri oli lääkittynä Alproxilla vuoden vaihteen ajan, ja kylläpä vaan toimi!

Lähdin eilen joksikin aikaa porukoiden luokse, niin koirat saivat käydä pihassa asioillaan ja Rarea hieman leikitinkin että saisi energioita vähän purettua. Vähän jälkeen kahden annoin ensimmäisen puolikkaan tabletista, ajatuksena että kolmen aikaan aletaan tehdä lähtöä ja ajaisin autolla syrjäiseen metsään, että saataisiin käydä viimeinen kierros ulkona rauhassa. Kolmen maissa siis liikkeelle, päästiin syrjäiselle lenkkipaikalle, ja kerettiin hurjat parikymmentä metriä kävellä, niin jo kuului jostain kauempaa paukausia. Niitä tuli vain muutama mutta sarjoissa, ja sitähän Kiri ei siedä, joten ei kun autolle, mitäpä sitä suotta kulkemaan enää pihalla. Onneksi kerkesi juuri tätä ennen pissata ja kakata. Kunnon vedolla sitten takaisin kohti autoa… Kiri on selkeästi kaiken herkin nimenomaan rakettien äänille, ei se tuollalailla pelkää ampumaradan ääniä. Ja sietokyky on alentunut näköjään tosi paljon, harmillista. Joskus se sieti vielä hyvin rakettienkin ääniä jos vaan kauempaa kuului. Nyt se sietää juuri sen yhden tai kaksi satunnaista raketin paukausta, niinkuin toissailtana, ei ollut juuri millänsäkään.

No päästiin kotiin ja päätin että annan samantien yhden puolikkaan lisää, ettei mene pahemmaksi. Kello oli tuolloin neljän pintaa, että näin hyvin ne ihmiset jaksaa odottaa sinne klo 18.00. Muutenkin niin älyvapaata toimintaa koko rakettien ampuminen, saatika että pitää aloittaa jo kk tai puolta aiemmin. On täällä jo kuulunut useiden viikkojen ajan paukauksia. Sitä pistää merkille tämmöisiä asioita ihan erilailla, kun on tietylle äänelle pelokas koira…

Musiikki soimaan, välillä telkkari huutamaan, ja koirat alkoi unille. Ennen kuutta laitoin pyykkikoneen vielä jauhamaan, musiikkia vähän kovemmalle, ja ihan yllätyin miten tänne ei kuulunut mitään pauketta! Piti käydä jossain välissä kurkkaamassa keittiön puolella ikkunasta, että juu kyllä ne vaan ampuu. Kai soitin niin kovaa musiikkia.. Itseasiassa kehitin ihan kamalan päänsäryn, hyvä ettei jo migreeni tullut, ja sen kourissa pyöriskelin sitten koko illan, hyh. Ei tarvitse edes juoda mitään, musiikkia vaan tarpeeksi kovalle niin jo alkaa heikottaa. :D Mutta koirat vaan nukkui, nukkui, nukkui. Ei kummastakaan kuulunut mitään, Rarekin ihan täydessä unessa.

Yhdessä vaiheessa näki hyvin lääkkeen vaikutuksen. Kiri alkoi maistella hieman luuta, ja kohta kuului paukaus selkeämmin tähän sisälle asti. Jähmettyminen, korvat töröllä, pääkopassa hakkasi kun mietti että mitäs nyt, luu tipahti suusta. No ei muuta kun pää tyynyyn, silmät kiinni ja hetki siinä. Kohta jatkoikin taas luun syöntiä! Tosi mielenkiintoista! Ei varmana olisi ainakaan syönyt mitään, jos olisi ollut ilman lääkettä, sen verran kovasti kuului jo joitain paukkuja. Sitten taas nukuttiin monta tuntia eikä reagoinut ollenkaan paukauksiin.

Kello alkoi lähennellä 23.00, nyt paukkeita kuului jo tästä läheltä yhä enemmän. Huomasin että Kiri alkoi täristä pedillään, vielä kuitenkin makasi aloillaan eikä alkanut muuten levottomaksi. Päätin antaa nyt yhden puolikkaan, se tulisi varmaan sopivaan saumaan tunnin päästä alkavaan paukkeeseen nähden. Edellisestä oli siis n. 7 tuntia, eli aika pitkä vaikutusaika! Annoin nyt uuden puolikkaan juuston kanssa, hyvin suostui vielä ottaa sen. Ja unet jatkui taas, musiikki kovemmalle. Näin se kovin paukekin oli ja meni, ja ei muuta kun itsekin unille. Kolmenkohan aikaan heräsin ja kuulostelin, ei pauketta, joten käytin koirat ulkona. Kauempaa kuului raketin äänet, nyt Kiri kyllä alkoi pelätä, ja ei kun vedolla sisälle. Onneksi kuitenkin  kerkesi käydä pissalla ennen säikähdystä.

Tällä kokemuksella Kirille siis tulee tästedes lääkitys jatkossa, meni niin leppoisasti. Todella hyvä että tuli pyydettyä lääkettä, ei koiran tarvitse turhaan kärsiä tuollaisia pelkotiloja, olkoonkin kerran vuodessa, mutta edes sitä vertaa. Tiedän kyllä että nyt olisi ollut aika todella heikot paikat Kirillä ilman lääkettä… Ja eipähän pääse ehkä niin herkästi pahenemaan tämä homma ainakaan tuon vuodenvaihteen järkytyksen takia. Esim. tänään lenkillä kuului kauempaa pari raketin paukausta, ja hetken Kiri oli huolissaan, mutta kun jatkettiin matkaa, rentoutui jo hyvin. Eli niinkuin aiemminkin on ollut! Voisin kuvitella että olisi tuolloin ollut huolissaan paljon enemmän, jos olisi joutunut pelkäämään viime yön ajan, niin hyvin tuommoiset tuppaa jäädä kummittelemaan mieleen. Mutta kun on lääke joka “putsaa” mieltä pahimmista peloista, niin ei ehkä jää niin kummittelemaan.

Kyllä tuo Rare-ötökkä oli huvittava. Jossain vaiheessa jo aloin pyöritellä mielessäni että hyvänen aika en kai ole sille antanut vahingossa Kirin lääkettä, kun tosissaan sekin vaan nukkui nukkumistaan, koko illan hautautuneena sängyllä tyynyjen seassa! Ei paljoa näkynyt eikä kuulunut. :D Hyvin osaa kyllä ottaa rennosti, vaikka ei olla pariin päivään päästy ulkoilemaankaan kunnolla. En ole viitsinyt laskea kumpaakaan vapaaksi tässä lähipäivinä, varmuuden vuoksi. Mutta Rare ei olekaan koskaan ollut mikään “seinille hyppijä”, vaikka joutuisi hetken tai jopa pitempäänkin olla iisisti, fiksu tyyppi. :)

Kiri toivottaa vielä lopuksi hyvää alkanutta vuotta!

Hyvinkään makkaroista kuvia

Eero Juhola ( http://www.eeronsivut.net/kuvia/kisat/index.html) oli ottanut kuvia Hyvinkäällä makkarajuoksuissa lokakuun lopussa, ja sain luvan laittaa kuvia tähän blogiin. Ihanaa että sain Raresta sittenkin jotain kuvaa ratatouhun parissa, ja vielä soolokokeessa! Ai että on hyvän näköinen punaisissa, eihän tuota pikku Löppös-vauvaksi edes tunnista! Siellä juoksee kun isot pojat konsanaan. :)

Kirikin löytyi kuvien seasta, Kiri-konkari-äkäinen vieheen perään. Mutta vooi, siis onko se tosiaan NOIN lihakseton, siis ihan tasapaksu nakkimakkara! Juokseva rähisevä nakkimakkara radalla heheh. Mutta joku voisi jo luulla että suoraan sohvalta tuotu juoksemaan, hyi kauhee! Oikeasti hiki päällä koittaa liikuttaa otuksia, hiukan masentavaa hei.  :D Ei ihan äkkiä uskoisi että tyyppi ollut noihin aikoihin huippukunnossaan ja juossut oman ennätyksenkin… Sitä vaan ihmettee että millä se juoksee niinkin lujasti, mutta niin kai ne sanoo että ei se lihasten koko edelleen kerro mitään, hassua kyllä.  Oih, sitten kun Kiristä tulee vanha, niin sille tulee maailman söpöin pappa-pylly! :)

Todella mielenkiintoista nähdä mihin kuntoon saan tuon Kirin nyt, kun talvi ei ole päässyt (onneksi!) alkamaan kunnolla ja saatu liikkua aika makoisasti. Jos ei tule mitään ripuleita, tassuvaivoja tai muita, niin on se kumma jos ei tule kuntoon kesäksi! Silti olen vähän funtsinut että me ei ehkä alkukaudella tai kesälläkään kisata ollenkaan, kun mitä niissä ratakisoissakaan nyt ravaamaan. Kysyy vaikka kisoihin koevetokoiraksi, niin saa virallisen ajan ja siten tietää missä mennään. Toki jos kävisi niin että saisin sen huippuunsa kerrankin ajoissa, niin sitten mikä ettei! Nyt alkaisi olla viimeiset ajat vissiin saada se kv-aika, vielä se mielessä kummittelee. :) Mutta on se taas kova homma, huh väsyttää jo ajatellakin. En ymmärrä miten se aina rupsahtaakin tuolla lailla! Pitää toivoa josko tänä vuonna tuo Rare olisi avittanut edes hieman, kun juoksevat kahdestaan kunnolla…

Joulu jollotettu

Siinä meni sekin joulu ja kohtahan se on taas uudestaan, aika menee niin nopeasti. :D Kiri oli taas semmoinen rosvo kun oltiin porukoilla, ärh! Se on ihan mahoton, kokoajan hyppii pöytiä vasten ja koittaa varastaa ruokaa. Tämän joulun saldona on kökö kinkun läskiä ja kaksi joulutorttua… No tortut sain vielä otettua lattialta ja jaoin molemmille parina päivänä. Ja kiltti-Rare sai toki sekin kinkkuherkkua. Vooi Rare pieni, se on vaan tosiaan niin uskomattoman kiltti! Kiriä kun saa kokoajan komentaa niin Rare vaan kattelee vierestä, ja joskus se on ihan “Anteeksi minunkin puolesta hihi”, eikä varmana hypi pöytiä vasten! Siis koskaan en ole nähnyt että se olisi hypännyt, ei ikinä! Se kunnioittaa ihan erilailla ihmistä, kun taas Kiri ei paljoa välitä, mennä toheltaa vaan omassa maailmassaan ja syö matkaltaan kaiken. :D Ei Rare koske edes nokan eteen jätettyyn ruokaan, joskus siis jos istun vaikka sängyllä ja nappaan jotain muonaa, ja joudun käydä vaikka keittiössä, niin ei varmana koske minun ruokaan vaikka olisi ihan vieressä ja minäkin toisessa huoneessa. Ei kyllä Kirikään koske, ei se tässä kotona ole yhtään samanlainen mitä porukoilla, hassua.

Hehehe voi ja toinen kiltti-pöhkö-Rare-tapaus oli myös! Se lähti jossain vaiheessa yöllä huoneesta jossa nukuttiin, meni alakertaan äitini viereen nukkumaan, ja aamulla kuulin kun kipitteli portaita. No alakerran ovi oli mennyt pienemmälle raolle kiinnipäin, niin eihän Rare osannut tulla sieltä alakerrasta sen takia pois! Siinä se kävi ovella aina ja kipikipi alas portaat ja hääh miksei täältä pääse pois nii!? No kävin avaamassa oven, joka oli jo auki, ja sehän oli ilon hetki hihii. Voi urponen. Ei reppana osaa tai tohdi raottaa lisää ovea että mahtuisi siitä. :D

Siinä se rosvo lymyää. Hahaha ja juuri kun Rarea kiltiksi kehunut, niin jos oikein tarkasti katsoo, tuossa Kirin oikealla puolella seinässä näkyy Raren taiteellista näkemystä. :D

Muuten vaan olla möllötettiin. Pihassa saivat ottaa rallia, hehe Raresta on niin huvittavaa vähän härnätä Kiriä pallonraadolla. Ottaa pallon suuhun ja matkan päästä alkaa ärsyttää Kiriä; tuijottaa, hyökkii kohti pallon kanssa, joskus käy oikein Kiriä tönäisemässä, murisee leikillään “Kato kato mikä mulla on, otappa kiinni jos saat!” Kiri siitä tuimistuu ja hirmu hanalla lähtee jahtaamaan Rarea ja palloa, Rare juoksuttaa ja pujottelee hetken pitkin pihaa, ja kun Kiri alkaa saada kiinni niin Rare tiputtaa äkkiä pallon hui, että Kiri saa äkäisenä rankoa sitä. Huvittavaa seurattavaa, tuleepahan Kiriinkin vauhtia. :D Alkaa olla tuo pallo aika huonossa hapessa, on se varmaan yli 10 vuotta vanhakin. Monet koirat rankoneet sitä… Ostin uudenkin syksyllä, mutta eihän se kelpaa! No se pitäisi käyttää kyllä jossain urheiluliikkeessä, että saisi ilmat laitettua kunnolla.

Sitten samaan putkeen se uusivuosi, onpahan sekin juhlittu, ei ole enää montaa yötä. Nyt on saatukin ulkoilla ihan ihmeen mukavasti, ilman ennenaikaisia raketteja! Josko vältyttäisiinkin nyt. Pitää koittaa vähän katsoa ulkoilupaikkoja, ettei joutuisi pommien lähelle, on mennyt niin hyvin. Kiri ei ole ollut niin herkilläkään, tosi hyvä!

Hyvää Joulua!

Kiri on muotitietoinen

Susku tuon hyvin sanoi kerran: Kiri on muotitietoinen, Kiri karppaa. Niin tekee! Barffaus out karppaus in. Ihmisten keskuudessa vasta onkin kunnon karppaus-sota käynnissä, kun uutisten mukaan rasvaa jo myydään netin huutokaupoissa, on salakuljetusta ja ties mitä diilausta, voe mahoton. Voikriisi valtaa Suomen!

No joo takaisin koiraan. Päätin siis jättää Kirin ruokavaliosta nappulan kokonaan pois. Olen sitä ajatusta makustellut välillä, mutta en ole vielä ollut valmis toteutukseen. Ja olen halunnut olla varma että Kirin maha todella on parantunut hyväksi. No miksi sitten päätin että NYT! Tuo otushan alkoi turvota kuin pullataikina, kun alettiin vähän lepokauteen. Vaikka vitsailin kauden loputtua, että hohoho herkut esiin ja hirveä loisiminen päälle, niin en mä nyt oikeasti ole noita rantapalloiksi syöttänyt, tai siis Kiriä olen mutta ei ole ollut kyllä yhtään tarkoitus noin paljoa. Ei tuo ole saanut kuin ehkä puoli desiä enemmän ruokaa mitä kesällä, kyllä talvella voikin olla vähän erilainen mitä kesällä, mutta jotain rajaa kun tyyppi vaan turpoaa ja turpoaa… Ruokamäärä ei ole ollut mikään huima muutenkaan, ja se on aiheuttanut vähän harmitusta. Ei sen ihan näin pitäisi mennä.

No nyt Kiri on syönyt aika tasan tarkkaan pari viikkoa lihoja ja kasvismössöä, ja kas vain kuinka alkaa timmistyä! Semmoinen kamala pulla-pöhötys hävisi jo jonkun kolmen päivän sisään. Sanoisin että nyt se on juuri siinä sopivassa talvikunnossa, mitä olen toivonut. Ja mikä parasta, ruokamäärää on voinut pitää jo heti alusta asti suurempana mitä nappularuokinnalla, ja luulen että määrää saa vielä nostaakin, katsotaan nyt. Elikä Kiri ei vaikuttaisi niin super nälkäiseltäkään enää. Se saa nyt pelkästään jo lihaa niin paljon, mitä sai ennen lihaa+nappulaa, ja siihen päälle 0,5-1dl kasvista. Kasvisten määrä todennäköisesti tulee hieman laskemaan ajan kanssa, kuidun virkaahan ne enemmänkin täyttävät, jolloin lihan määrä taas hieman kasvaa, näin olen järkeillyt. Normaalit lisät eli munat, raejuusto, jugurtti ym. kulkevat satunnaisesti edelleen mukana. Purkista perusvitamiini, munankuorijauhetta, kuuriluontoisesti täsmänä joitain yksittäisiä vitamiineja, esim. joku aika sitten oli b-vitamiini, piakkoin alan antaa hieman d:tä… Biotiinikuuria ollut tässä päällä jo hyvän aikaa, voi kun säästyttäisiin nyt tassuhaavoilta! Ikävästi vaan huomasin jo yhden lohkeaman hmm. :/ Jos tämän toisen biotiinikuurin jälkeen ei tunnu auttavan, niin se on sitten lohiöljy otettava kokeiluun. Meillähän viime keväänä meni hieman läskiksi treenihommat, kun Kirille tuli haavaa anturaan. Kirillähän on oikeastaan pienestä asti korvatkin hieman töhnänneet, ei mitenkään selkeästi, mutta sen verran että pistänyt välillä merkille, niin ihan mielenkiintoista nähdä tuleeko siihen muutosta. Kakat myös pienentyneet huimasti! Ennen kun kakkasi usean kerran päivässä, niin nyt se on järjestään kerta tai pari, mutta voi sitä määrää, mitä nokareita. Nappulasontaan verrattuna ihan hiirekakkaa! :D Toki saa hieman seurata noita anaalirauhasia, pääsevätkö nyt tyhjenemään mitenkä, kun ei tule mitään kammottavia jöötejä. Mutta maha siis on tykännyt todella hyvää, ei mitään ongelmaa, jes! Eipä olisi uskonut joku aika sitten, että tällaista ruokintaa tulee tehtyä, niin äkäisenä se maha oli silloin lihasta.

Mutta Kirillehän maittaa. Ai että, itsekin välillä haistellut sitä mehevää kasvismoskan tuoksua, ja kun sen vielä sotkee mikrossa kypsennetyn lihan joukkoon, niin sitähän voisi pian itsekin syödä! Hyvä että tuolle maistuu, mutta muuten sekin erikoista, että se syö nyt jotenkin erilailla, ihan kuin “nautiskellen”! En tiedä oliko aiemmin tosiaan niin nälkäinen aina ennen iltaruokaa – vaikka saavat 2 krt päivässä ruoan, Kirin nälkäisyyden ja Raren suuren ruokamäärän takia – vai miksi se söi jotenkin maanisemmin, mutta ihan selkeä ero! Tai ehkä se sittenkin inhoaa sitä kasvista, ja siksi syö nätimmin. :D Ei, tuntuisi ihan tykkäävän, pelkälteenkin on maistellut menemään. Mutta kyllä mä sille aina puhelen ja naureskelen kun ruokaa lyön kuppeihin, että “Kiri se syö kaninruokaa, nii hihhih!” :D

Eli tällä hetkellä vaikuttaisi erittäin hyvältä, yhtään negatiivista asiaa ei ole vielä ilmennyt! Kyllä tätä nyt tehdään, kerta ei ongelmia ole. Pyysin joulupukilta jo lahjaksi tehosekoittimenkin… ;)

Kiriä pelottaa

Kirin paukkuarkuus on selkeästi alkanut vahvistua. Yhtenä uutenavuotena satuttiin ulos tosi huonoon aikaan, ja silloin pääsi säikähtämään liian lähellä olevia raketteja. Sitä ennen ei piitannut yhtään vaikka kuului innokkaiden etukäteisampujien paukkuja. Nyt tänä päivänä Kiri huolestuu hiljaisistakin paukuista, kaukaa kuuluvista ampumaradan äänistä, joistakin napsahduksista… On se ihmeellistä miten pelko kehittyy pelkästään ajan kanssa, koska Kiri ei ole tuon yhden uudenvuoden jälkeen joutunut kertaakaan järin pelottaviin tilanteisiin, siis semmoisiin että olisi mennyt sekaisin.

Sitä miettii, saisiko asiaa helpotettua jotenkin, siis koulutuksella, siedätyksellä millä lie. Namiehdollistaminen kiinnostaisi minua kovasti, siis että koiralle saisi opetettua että pelottava ääni=herkku. Olisi hienoa saada koiran aivoitus ns. käännettyä tuolla lailla! Joku asiantuntija olisi paikallaan tuolloin, koska koiran sietokyky, oikea-aikainen palkkaus, ne on niin hiuksenhienoja asioita. Kiri pelkää sillä lailla, että kun se kuulee pelottavan äänen, se jää hetkeksi kuulostelemaan ja pohtimaan että pelkäänkös tätä ääntä. Sitten se vetäytyy kuoreensa, korvat luimussa ilme huolestuneena, saattaa hieman pihistä ja alkaa käydä hitaalla. Se ei siis ole yhtään semmoinen sätky panikoija, että heti kun pelottava ääni kuuluu niin hui ja karkuun hanaa, mikä on ihan hyvä. Kerkeää ulkona itsekin reagoida ja ottaa sen hihnaan.

Eilen oli muuten aika mielenkiintoisia ja yllättäviä hetkiä lenkillä. Oltiin metsäköpöttelyllä, ja jossain vaiheessa alkoi kuulua paukkuja. En tiedä olivatko raketteja vai mitä, kun nämä paukut tuli ihan eri suunnasta ja vähän lähempää, mitä monien kilometrien päässä olevaa ampumarata sijaitsee. Sieltä välillä kuuluu ääniä. No Kirihän jähmettyi ja alkoi vajota kuplaansa. Otin sen taas vaan kiinni hihnaan ja matka jatkui. Vähän se meinasi jumitella takana, mutta en katsonut sitä vaan askellettiin eteenpäin. Päästiin metsäpolulle ja sitä kautta ihanille sammalmättäille, ja aloin heitellä keppiä Rarelle. Kiri pälyili edelleen taka-alalla hihnassa, ja me pidettiin vaan hauskaa Raren kanssa. Kohta kävi yllättävä asia, Kiri alkoi unohtaa pelkonsa, ja alkoi kiinnostua sekin kepistä! Heitin vielä Rarelle oikein härnätäkseni Kiriä, ja kohta Kiri jo hihkui että minäkii haluan kepinhakuun! No laskin hihnasta ja otin Raren kiinni, ja Kirihän oli ihan normaalina tuimana itsenään kepin perässä. Heittelin hetken aikaa sille ja pidettiin hauskaa senkin kanssa! Aika hienoa että se yllättäen pääsikin pelosta yli, varmaan koskaan käynyt noin! Olisiko joku tällainen ajamis-leikkimisjuttu se keino, millä pelkoa pystyisi alkaa hallita? Mutta nämä on edelleen niitä asioita, missä tarvitsisin ammattilaisen apua. Nuo leluhommat on semmoisia, mitä en halua ainakaan riskeerata. Lelu toimii niin hyvänä moottorina Kirille, että olisi kamalaa jos se jotenkin vesittyisi väärällä tekniikalla pelonkoulutuksessa. Tämä oli kuitenkin hieno kokemus, kun se ihan itse alkoi päästä siitä negatiivisesta klikistä, ja halusi sekin osallistua pelkäämisen sijaan kepinhakuun! No mutta hihnassaolo ja matka jatkui. Korvien asennosta huomasi, että pelko oli vielä hieman muistissa, mutta nyt se jo kulki edellä ja suht. rennon oloisena; haisteli, pissasi, huoli namiakin kun pyytelin Rarea välillä luokse.

Loppulenkistä tulikin lisää haastetta, kun kaukaiselta ampumaradalta alkoi kuulua vaimeaa ammuntaa. Kuulostelua, vähän huolestumista, askel alkoi olla asteen nopeampaa, eli meinasi alkaa vetää autolle. No päätin sitten alkaa tomerammaksi, ja himmasin sitä, saatoin hieman osoittaa hihnalla samalla sanoen vähän nuhtelevasti että “Nyt sitte, nätisti”, niinkuin normaalistikin teen  josmeinaavat yrittä vetää hihnassa. Tuntui että tämä auttoi kummasti! Kohta Kiri rentoutui enemmän, ja loppua kohti meni jo normaalin oloisesti, korvatkin alkoi suuntautua enemmän eteenpäin, hienoa! Ammuntaakaan ei kuulunut enää, mikä oli tälläerää oikein hyvä asia, että saatiin lopettaa näin hyvään käytökseen. Mutta erittäin mielenkiintoista. Onko Kiri sen tyylinen, että se kaipaa selkeää ohjausta ja auktoriteettia pelottavalla hetkellä! Että sille kerrotaan että näin käyttäydytään piste, vaikka vähän pelottaisikin, jolloin kokee tilanteen turvallisemmaksi…

Täällä on dap jo seinässä pöhöttämässä uuttavuotta varten, ja päätin soittaa eläinlääkäriin ja kyselin reseptilääkityksestä. Nyt on siispä myös kunnon lääkkeet odottamassa. Toivon todella että ne auttaa, kuullut kyllä hyviä kokemuksia! Juuri se, kun Kiri on jo nyt selkeästi herkistynyt yksittäisemmistä paukuista, niin tiedän kyllä tasan tarkkaan mitä se olisi sitten vuodenvaihteen pahimpaan aikaan ilman lääkkeitä. Mahtavaa jos päästäisiin pahimmasta yli rauhallisemmin, ettei enää ainakaan sen takia pahenisi tämä pelko.

Kiri on kyllä aika jännä tapaus. Minusta se on kuitenkin hyvin fiksu ja ihan hyväpäinen otus, vaikka paukut pelottaakin. Tästä kertoisi se, miten hyvin se palautuu pelottavasta asiasta, eikä jää muistelemaan esimerkiksi paikkoja, joissa viimeksi paukkui. Sen aivoitus on myös erikoinen, siis se että mitkä se mieltää pelottaviksi ääniksi. Toisaalta se on tosiaan alkanut yleistää, nuo jotkut napsuvat äänet on uusimpia ja juuri tämä että se reagoi yhä hiljaisempiin tiettyihin paukkuihin. Mutta sitten taas toisaalta se on minusta hirmu valikoiva välillä! Siis joskus kuuluu semmoisia paukauksia, mitkä omaan korvaan kuulostaa ihan samalta mitä ammukset tai raketit, mutta eipä reagoikaan ollenkaan! Eli sikäli sillä tuntuu olevan ihan hyvin järkeä päässä.

Vielä loppuun söpö-Kirin kuva, mitä lie mietiskelee tällä kertaa.. :)

Agility

Agilitystä en olekaan pitkään aikaan kirjoittanut mitään. Meidän agilitytaivalhan on ollut aika kivikkoinen, mutta jotain siinä lajissa on, että on aina vaan mennyt uudestaan hallille. Tarkistin ihan, ja 2,5 vuotta ollaan Kirin kanssa harrastettu, sanoisin että aika aktiivisesti. Välillä toki jäänyt kertoja välistä, mutta sitä oikein havahtuu, että meidän pisin tauko on varmaan ollut vain kuukausi pari. Kerran viikkoon sitä on hallilla käyty aina.

Alussa oli niin hankalaa niin hankalaa, ai että miten sen muistaakin. Mulla oli todella hankaluuksia ymmärtää lajia, ohjaamista, ratakuvioita, ja se varmaan sitten vaikutti Kiriin niin paljon, että se mateli radalla. Ei se tainnut edes ottaa juoksuaskelia, siis ihan ravilla muistan sen tulleen perässäni. Sitten kun en millään tahtonut muistaa ratakuvioita ja miten ohjata missäkin kohdassa, niin se söi molempien motivaatiota ja itseluottamusta. Monesti harmitti treenien jälkeen. Onneksi en enää jatkanut seuran treeneissä käyntiä, vaan alettiin käydä vinttiporukalla hallilla. Siitä alettiin hiljalleen nousuun, kun aloin vihdoin oppia ratakuvioita, muistin yhä useammin mikä este oli seuraavaksi. Silti meillä oli edelleen välillä hieman ongelmaa saada hommaan vauhtia. Kirin suosikki on kumilelu, sen kanssa se herää henkiin ja menee lujaa, mutta en oikein osannut käyttää lelua, tai siis kun en osannut vielä ohjata tarpeeksi hyvin enkä muistanut vielä niin hyvin rataa, niin lelukaan ei toiminut aina.

Suskuhan tuo patisteli kuukausi takaperin että nyt Päivin kurssille (Lemmikkipalvelu Koiranpäiviä), siellä alkaisi möllikurssi, ja tiesin jo ennestään että Päivi on osaava ja mukava kouluttaja. No sinne siis. Ollaan tehtykin nyt niin, että Päivi ottaa kumilelun ja heittää sen jossain sopimassamme kohdassa Kirille palkaksi, ja Kirihän on ihan tomerana nykyään! Välillä menee niin kovaa, että edelleen hämmästyn ja menee hetki tajuta, ja niissä tulee kämmejä. Mutta ihan mahtavaa on se, että Kiri tuntuisi nyt kestävän kämmejä paremmin, ja sitä myötä toistoja! Tai siis ehkä minä kestän niitä paremmin, ja siksi Kirikin. ;) Ennen mentiin jotenkin ihan lukkoon, ja sieltä oli todella vaikea “nostaa” koiraa taas uuteen suoritukseen. Ja tuo lelun tuleminen jostain muualta kuin minulta, se varmaan tuo jännitystä Kirin mielestä, ja siksi niin on täpäkkäänä. Viime tunnilla se meni ihan hullua kyytiä jo namipalkallakin, tosin se kyllä odotti kovasti lelua, että ehkä se meni sen voimalla. Joka tapauksessa hauskaa ja opettavaista on kyllä ollut tuolla kurssilla!

Nyt aletaan siis olla siinä pisteessä, että pitäisi alkaa osata hallita kovaa vauhtia, sekä koiran että varsinkin minun. Kiire tulee ohjata, ja se on edelleen vähän haastavaa minulle… Siis se on jännä, kun minusta on niin hauskaa opetella ratoja, miettiä että miten tässä menisin, missä seuraava este jee sinne. Mutta sitten kun kuviossa on koira mukana, niin kas kun ei olekaan enää yhtään niin helppoa. :D Aina opetteluvaiheessa muistaa radan  niin hyvin ja ihan kymppivarmana juoksee sitä läpi että joo näin menee jee, hirmu sujuvasti. Sitten Kirin kanssa tökkää jossain kohdassa. Meillä on ollut aina estekiintiö, että kuinka monen esteen jälkeen viimeistään tökkää syystä tai toisesta, nykyään se on keskimäärin 4-5. Joku viisi tosiaan saattaa mennä tosi sujuvasti, mutta ai että kun joskus menisi koko rata tai joku 10kpl vaikka! Mä niin tykkään ohjata kyllä.

Ennen Kiri oli ihan opastettava, siis pitkän aikaa sitä sai ihan todella ohjata “kädestä pitäen”. Ei se yhtään hoksannut ennakoimista, irtoamista tai toiminnan tarjoamista. Tarkoitan semmoista, mitä vaikka monet paimenkoirat tekee herkästi tehtävissään. Sitä on vaikea selittää… No siis semmoista työskentelytyyliä, -motivaatiota, -moraalia tai mitä lie, että okei jos tuo omistaja on ihan pönttöpää eikä osaa mitään, niin usein “oikeat harrastuskoirat” kuitenkin yrittävät jotain, korvaavaa toimintaa tarjota. Siis juuri semmoinen loputon yritteliäisyys. Mutta ihan huippua huomata, että nyt Kiri on alkanut hieman irrota, sekin on alkanut hahmottaa miten tästä mennään ja että okei täältä vähän kauempaakin voi mennä, kerta emäntä sanoo että tuo este tuolla.

Kiristä on noussut uusia piirteitä kyllä, on se vähän huvittavakin. Se saa aina odottaa paksuun peittoon käärittynä omaa vuoroa, ja odottelua on aika paljon kurssilla. Sitten kun sille odottelu riittää sen mielestä, niin saattaa alkaa huudella kommenttia muille joita näkee lähtevän omalla vuorollaan hyppimään. Tai jos me omistajat harjoitellaan rataa, niin saattaa sieltä vällyistä marista. Radalle kun pääsee niin saattaa komentaa minua! Tai jotain innostunutta “mennään jo häh, missä mun lelu!!”-haukkua päästelee. Ja hyvä vaan!

No tänään sitten tapahtui jännittäviä asioita. 2,5 harjoitteluvuoden jälkeen uskaltauduttiin osallistumaan möllikisoihin! Kiri oli ihan intona ja mentiin mukavasti ja vauhdilla mikä tärkein! Rata oli tosi iisi, semmoista S-mutkittelua, putkea hyppyä, muuri ja pituus. Sai juosta. Vaikka rata oli helppo ja lyhyt, silti tökittiin parissa kohdassa, no se 5 esteen töppäysraja päti tässäkin, kun rata oli sen joku 10 estettä. :D Aika perustöppäyksiä olivat; yksi oli kun liian väljästi ohjasin vahingossa esteen ohi, yksi putken viennillä, ne ainakin muistan. Putket on jostain syystä meille aina ollut vähän hankalia, niihin meno ja vauhti. Sijoituttiin 12/18, ja saatiin töppäyksistä huolimatta vain yksi virhe, siis 5 virhepistettä. Siis kai se niin menee, että yksi virhe on 5 virhepistettä, emminä tiedä!? :D En ole varma mistä kohtaa saatiin, mutta luulisi että siitä juuri kun ohjasin vahingossa ohi esteen. Nuo on juuri niitä inhottavia töppejä, kun itse ohjaa väärin mutta kun koira tekee ihan oikein… Onneksi nykyään matka voi jatkua ihan hyvin, ei latistu tunnelmat heti. On se kyllä, aina sitä on semmoinen “pelko persiissä” noissa agihommissa siltikin, siis juuri tuon koiran vuoksi! Sitä niin haluaisi että sujuisi mukavasti ja jouhevasti hyppely, ettei Kiri lannistuisi. Se on muutenkin jo valmiiksi semmoinen hirmu täsmällinen suorittaja, temput ja  tokohömpätkin niin tarkasti koittaa mennä kuin vaan osaa, niin sitten kun joutuukin ns. korjaamaan sen menoa agilityssä, niin voi kökkö, nimenomaan se on ihan hanurista! Mutta eipä sille voi mitään, tekevälle sattuu, ja tosiaan hyvä että nykyään ei latistuta niin herkästi. :)

Nyt on vähän suunnitelmissa, että Kirille tulisi jonkunlaista taukoa tämän kurssin jälkeen. Keväällä sitten juuri ennen juoksuharrastuksia  on vielä sopivasti mölli-jatkokurssi, niin sinne olisi tarkoitus mennä. Suunniteltiin kyllä Suskun kanssa että käytäisiin hallilla puokkiin tässä jossain vaiheessa, ehkä talven ajan välillä, ei olla vielä tarkemmin mietitty. Pääsisin opettamaan hieman tuota Rarea enemmän. Senkin kanssa joutaisi kyllä kurssille, mutta pitäisi nyt opetella ensin ihan yhdessä työskentelyä. Että tarkoitus olis niinku agilityssä seurata ohjausta ja opetella yhdessä juttuja, eikä haihatella ympäri kenttää hymyssä suin ja juoksennella yksin putkista läpi. Semmoinen agilitykoira on meiän Raipe. :D Mutta vitsi siitä voisi tulla kyllä aika hyvä, se on ihan erilainen jo nyt kuin Kiri, mitä sitä koittanut vähän kuljettaa radalla! Se ei ole niin justiinsa tarkkana liikkeissään, irtoaa aika kivasti, osaa mennä iloisella mielellä kovaa vauhtia, ja tuntuu tykkäävän jo pelkästään niistä esteiden suorittamisista. Se on jo siitä ihan intona, hyppii vaan vasten ja heiluu ja keikkuu. No juuri siinä se homman juju mitä yritin paimenkoirajutuilla edellä kirjoittaa; Kiri ei niin piittaa esteistä ja niiden suorittamisesta, vaan aina kun se hyppii, sen silmissä kiiluu vaan lelu tai nami. Se on jännä homma, kun kumminkin näinkin pitkään on harrastettu. Monet koirat syttyy paljon nopeammin. Mutta tuntuisi, että tässä aletaan vihdoin olla menossa siihen suuntaan. Voi että, no nyt muistinkin, tästä kertoo se, että juuri tänä päivänä kisoissa ensimmäistä kertaa koko 2,5 vuoteen, Kiri olisi halunnut takaisin halliin!! Ei ole koskaan ennen ollut menossa takaisin. Ja itseasiassa senkin huomasin, kun kävin sen kanssa kisan jälkeen harjoittelupuolen radalla ottamassa vielä kepit ja rengasta, niin se olisi halunnut takaisin juuri sille samalle kisaradalle, jossa oltiin hetki sitten! Ehkä se alkaa tosissaan tykätä touhusta. :)

Kirille tosiaan pitäisi kyllä oikein kunnon tauko pitää, mutta katotaan nyt malttaako sitä jos vuokrataan kenttää kahdestaan Suskun kanssa. Koko kenttä ja aikaa käytössä, ja harjoituksia olisi mitä viilata… Mutta nyt kun pistäisi kunnon tauolle tämän kurssin jälkeen, niin  voisi olla aika uudenlaisissa äkäpäissään sitten kevään kurssilla! Saattaisi olla jo silmät kiiluen että “prkl pääsinpäs vihdoin hyppimään, ja lelu tänne nyt!!”, kun jo nyt vähän näyttänyt semmoisia piirteitä. On se kyllä hauska, sillä on ihan omanlaisensa juro ja kova huumori. :D

Semmoista agilityhömpötystä. On jaksettu käydä pitkän aikaa. Edistystä vihdoin tapahtuu, mutta on se ollut kivikkoinen tie. Minä tykkään kyllä lajista aivan älyttömästi, ja synkimpinä aikoina voin myöntää että harmittuneena joskus mietin kuinka olisi hienoa omistaa “oikea agilitykoira”. Mutta eihän nyt asioiden pidä mennä niin helposti! Alkaa se luistaa Kirinkin kanssa, vaikka vähän hitaammin. Pakko kyllä sanoa, mitä tästä meidän matkasta olen oppinut, niin kyllä se vaan pitää täydellisesti paikkaansa, että lahjattomat todellakin treenaa, mutta kyllä se siitä jonakin vuonna! :D

Rokotuksilla

Tänään saivat koirat rokotukset. Olipa hyvä kun laittoi kaikki noille, joten nyt molemmilla on kaikki rokotukset, no paitsi kennelyskä, voimassa kolme vuotta. Kirillä siis olisi ollut rabiesta vielä voimassa, mutta samaan satsiin meni sekin. Hyvä että nyt ei tarvitse ihmetellä ja panikoida päivämääriä, Kirillä kun on aina ollut ihan sekaisin nuo rokotukset, on niitä kisoissakin ällistelty monta kertaa.

Rare on ollut vähän huonovointinen tällä viikolla. Ei se ole vaisu ollut, niinkuin viimeksi kun oli samanlaista, mutta ruoka ei ole maistunut entiseen tapaan. Parina kolmena päivänä jättänyt syömättä osan, ja yhtenä yönä oksensi. Rare se on siitä erikoinen, että sitä kun oksettaa, niin se tulee ihan puskista! Yleensähän koirat kiertelee ja alkaa kakoa pää alhaalla, niin ei Rare vaan, kun se vaan puklaa ja oho tuli jo. No nytkin en kerennyt hyvä että herätä yöllä, kun kuulin vaan “yööö”, ei se varmaan itsekään ollut herännyt. Ja sekin “mukava” juttu, että Rare ei tosiaan osaa jostain syystä siirtyä kun yrjöttää. Nytkin ah ihanaa, oksensi nojatuoliin, mutta onneksi tuolilla oli osittain viltti. Tuleeko sille sitten niin yhtäkkiä huono olo, ettei kerkeä itsekään tajuta sitä, vai onko se muuten vaan juuri tuommoinen “oho tuli jo”. Luulisi kyllä että jos se huomaisi että tulee huono olo, alkaisi siirtyä edes pedistä johonkin, eli ehkä sille tulee iselleenkin yllätykenä yrjötys… Mutta se on jännä miten nopeasti paino voi noilla muuttua, on se laihtunut jo hieman. Saisi olla jonkun kilon enemmän, niin olisi parempi vuodenaikaakin ajatellen. No Kiri taas oli lihonut viikon aikana hieman, voi meiän possua… Hehe sitten kun Kiristä tulee vanha suloinen symppis höperö papparainen, niin syötän sen semmoiseksi pulleroksi että! :D No se oli vitsi, ennemmin sitä koiransa kunnossa pitää. Sporttipapat ne olla pitää!

Mitä meille kuuluu?

Täällä on oltu nettipimennossa hyvä ettei kuukauden verran, siksi blogi jäänyt kovin hiljaiseksi. Töissä päässyt välillä kurkkaamaan sähköpostia ja jotain sivustoja, kännykällä myös hieman. Toisaalta ollut ihan virkistävää; olen innostunut leipomisesta ja kokkailusta, ja puuhastellut akvaarion parissa, no ja ei koiratkaan ole ihan hoitoa vailla ollut, vaikka ulkoilu on ollut TODELLA ankeaa. Töissä ollut kiirettä ja päivät ollut pitempiä, joten ei mitenkään päin ole kerennyt valoisan aikaan enää ulos, ja on alkanut ahdistaa pitemmät lenkit pimeässä, tuntuu että valot käy silmiin, alkaa huipata ja yök… Olen kuitenkin koittanut edes kerran käydä pitemmän lenkin arkenakin, siten että koirat pääsis edes hieman irrottelemaan. Viikonloppuna kyllä sitten ulkoillaan sen edestäkin, ja no nythän onkin lepokausi ja hyvä niin. Mutta asensinkin kännykkään Sports Trackerin, ja sehän vaikuttaa hauskalta! Löysin uuden ihanan sammalikkoreitinkin vakimetsästä, kun ohjelmasta näkee polut ja kaikki! Aika haipakkaa sitä on tullut mentyä ulkona, hihnalenkeilläkin olen pyrkinyt juoksemaan yhä enemmän. Eipähän tarvitse koirien ainakaan peitsata, mitä tekevät herkästi jos vain kävelen, ihan sama vaikka kuinka lujaa kävelisi. Sama jo pistää juoksuksi, kuin jalat hapoilla koittaa pikakävellä hihnan perällä. Juoksuhan on ihan hienoa, nyt sen on alkanut huomata, ja että kuntokin meinaa ihan kasvaa. Kai se hyvää on tekevinään muutenkin. Elättelin toiveita että se olisi piristänyt tässä pimeydessä, mutta en ole huomannut kamalasti eroa. Väsyttää kyllä tosi paljon. Työaamut varsinkin on todella todella vaikeita; silmät muurattuna koittaa selviytyä bussiin asti, jossa ei meinaa millään pysyä hereillä. Koittaa kännykällä vähän selata jotain epätoivoisesti tai jotain häärätä, mutta ei kun silmät painaaaa… Töissä alkaa herätä siinä klo 11 eteenpäin, mutta 12 lounaan jälkeen alkaa taas väsyttää. Se siitä pirteydestä. Sitten kotiin ihan tärähtäneenä, ulos pimeään lenkille, siinä se päivä olikin. Olen yrittänyt sitä kuuluisaa D-vitamiiniakin vetää niin olan takaa, että voisiko kohta jo puhua yliannostuksesta, mutta ei tunnu auttavan sekään. Hyviä ne tabut on ainakin, niitähän söisi kuin karkkia nam! Mutta kaikesta huolimatta rakastan syksyä ja juuri tätä aikaa! Syksy ja aika ennen ensilunta, se on niin mahtavaa! Toivoisinkin että kelit pysyisi tällaisena niin pitkään kuin mahdollista, vaikka ovat jotain pakkasia vissiin vähän lupailleet. Mutta siis aivan ihanaa kun on viileää, palelu jotenkin hurjistuttaa ja terästää minua. Heh no tuo juoksuinnostuskin itseasiassa lähti siitä. Kun laittoi lenkeille aina vaan ohuen paidan ohuen takin alle, niin jo alkoi tulla pakosti vauhtia, kun muuten paleltaa. Kunhan vaan töissä alkaisi hellittää ja pääsisi välillä valoisan aikaan kunnon lenkille, että koiratkin saisi nauttia enemmän, niin sitten olisi parasta.

Niin, meillä on täällä tosiaan uusia ystäviäkin; 10 kiilakylkeä, 3 uusinta asukasta eli nuolimonnia ja 6 pientä sukarapua. Ne asustavat 63-litraisessa akvaariossa. Pistin siis akvaarion pyörimään about kuukausi takaperin. Vähän jänskätti miten Rare-nokka jokapaikassa-riiviö suhtautuisi lasin takana liikkuviin pikkuotuksiin, mutta ei niin mitään! Siis olenko lie bongannut yhtään nenän jälkeä lasista! Kun ensimmäiset kalat tuli, niin niitä katsellessa sen ilmeessä oli ihan pienen hetken maanisempi katse, mutta kun salamana napsautin sormia ja osoitin että hyi hus pois, niin ei ole kyllä kertaakaan sen jälkeen tuijottanut. Ei sitä kiinnosta yhtään. Tosi hyvä että tuo kävi silloin kun olin kotona, niin pääsi osoittamaan että ei noin. Rare on niin kiltti poika kyllä, uskoo heti jos sanoo. Mutta hyvin tuntuvat uudet asukkaat viihtyvän uudessa kodissa, kun sekä kalat että yksi rapu oli tuossa joku aika sitten lisääntymispuuhissakin. Hauskoja otuksia.

Mitähän muuta meidän syksyyn ja talveen valmistautumiseen kuuluu.. Ei kai mitään kummoista, on ainakin koirat saanut lepoa ja hyvää ruokaa. Kiri on vähän paksuuntunutkin, pitää olla nähkääs laardia kylmän varalle.. :D Ei vaan, ei parane turhan paljoa antaa paisua, kun tiedä minkälainen homma kastroimisen jälkeen hoikistumisessa on. Kiri on ollut kyllä taas hirmu reippaana. Se varmaan oli vaan vähän uuvuksissa, kun viimeksi vai milloin kirjoittelin että vaikuttaa hieman väsyneeltä. Nyt on taas semmoista tarmoa ja tappuraa että! Mahotonta kilpaa aina noilla lenkeillä, Rare juoksee edellä ja Kiri perässä ihan totisena silmät kiiluen että ootas ku kiinni saan!! On se edelleen vaan niin mahtavaa kun liikkuuvat keskenään, montakohan kertaa tämänkin todennut… Ja niin, Kiri on nyt sitten 4-vuotias. 17. päivä oli synttäripäivä, jonka meinasin unohtaa. Ei ollut taaskaan kakkua eikä kekkereitä, mutta mehevät luut saivat, ja sehän on juhlaa itsessään. Aivan ihanaa kun Kiri voi nykyisin syödä kaikkia lihoja ja luita, eikä maha tykkää enää yhtään pahaa! Se on parantunut vihdoin. :)

Ai niin, ilmoittauduin muuten Kirin kanssa oikein ohjatulle agilitykurssille! On ollut hauskaa ja antoisaa ohjaajankin kannalta! Kiri on päässyt hyppimään kumi-lelun kuvat silmissä. Huvittavaa miten se tykkääkin siitä lelusta, semmoinen kamala homeinen vanha kumivetolelu. Se suussa juoksee kierroksen, ja välillä ravistelee kiivaasti ja hakkaa itseään sillä. :D Harmittaa vaan kun Rare ei pääse, höh! Se olisi niiiin iloinen jos sekin pääsisi, vaikka ei touhusta mitään ymmärräkään. Kunhan vaan juoksee päättömänä ympäri kenttää, käy välillä luona hyppimässä vasten ja heiluttamassa häntää, juoksee putken läpi ja taas palloilee hymy naamalla. Rare on suurpiirteinen ilopilleri, ei oo niin justiinsa.

Leppoisasti on mennyt aika siispä. Mutta hieman synkempiäkin uutisia, oltiin nimittäin 19. päivä silmätarkissa. Susku soitti edellisenä päivänä, että ”Moi kumpis sun koirista tulee huomenna silmätarkkiin?” No Kiri tulee sanoin, näin helposti ja nopeasti hommat voi käydä. :D Olin jo vähän miettinyt aiemminkin tuota tarkkia, mutta se vaan jäi. Ihan hyvä että sattui peruutus, ja päätin laittaa Kirin. Kiriltä nimittäin löytyi vasemmasta silmästä lievä ”kaihiepäily”. Virallisesti siis Katarakta (ei synnynnäinen), epäilyttävä, kortikaali. Kommenteissa näin, jos oikein saan selvää: ”15. OS. kiilamainen elivatoriaalinen (tästä sanasta en ole varma) kortikaalinen samentuma.” Eli on saattanut tulla jonkun tapaturman myötä, mutta vuoden päästä uusintakäynnillä näkee onko kehittynyt. Tuon asteinen tapaus ei kuulemma vaikuta millään lailla näköön. Nyt vaan toivotaan totisesti ettei muutoksia tulisi, ei tässä muu auta. En ole pahoillani asiasta, tai siis olen toki joo, mutta en ole yllättynyt tai mitään. Minulla oli nyt todella vahvasti tunne että jotain on, vaikka yleensäkin sitä tuppaa ”pelkäämään pahinta”, mutta tämä oli ihan erilainen tunne. Olin todella henkisesti valmistautunut siihen, ja asia on ihan ok minulle. Vuoden päästä saa sitten jännittää, miten on kehittynyt. Rarekin tulee silmätarkkiin sitten, niin saa molemmat samalla kertaa katsottua. Hehe Raren mielestä lääkärissä oli taas niin hurjan kivaa jeejee, kun oli ihmisiä ja koiria ja kaikkia, siellä kohnotti menemään. Varsinkin Numan kun näki, niin hirveä vinku ja innostus, tuttuja nii… Hassua miten sekin muistaa, vaikka ei olla kuin pari kertaa oltu samaan aikaan lenkillä. Kirilläkin oli alussa yllättävän hassunhauskaa, mutta tunnelmat alkoi latistua, ja jossain välissä taisi älytä että jaaniin me ollaan muuten lääkärissä jaiks. Mutta ihan kivasti se oli kuitenkin, ja hyvä että tulee näitä mukavampiakin kokemuksia lääkäristä.